Kansainvälinen toimittajayhteisö on Vietnamin sodan jälkeen pyrkinyt objektiiviseen sotaraportointiin ja välttänyt antamasta tukea kummallekaan osapuolelle. Nykyistä käytäntöä on pidetty osoituksena valtavasta edistymisestä kohti puolueettomuutta verrattuna aiempiin journalistisiin käytäntöihin, joissa toimittajat oli liitetty maan asevoimiin. Tämä on luonnollisesti ollut mahdollista mediayhtiöiden talouskasvun ansiosta mutta perustunut myös siihen, että useimmat konfliktit olivat kaukana suurten mediayhtiöiden toimipaikoista. Ne olivat vieraiden maiden sotia, ja toimittajien oli suhteellisen helppo etääntyä niistä tunnetasolla. Ukrainan sota on horjuttanut tätä ajatusmallia ja johtanee lähitulevaisuudessa merkittäviin muutoksiin median yleisessä toiminnassa ja sen suhteissa yhteiskuntaan ja valtioon.

Viestinnän näkökulmasta Ukrainan sota, joka alkoi vuonna 2014 Venäjän vallattua Krimin niemimaan, oli alun alkaen täynnä valheita. Kaikenkokoiset kansainväliset mediayhtiöt raportoivat ”venäjänkielistä väestöä alistavista uusnatseista” Itä-Ukrainassa, mikä antoi Venäjälle tekosyyn jatkaa julmuuksiaan. Tällaisten uutisten julkaiseminen ei niinkään johtunut läntisen median huonosta työstä vaan siitä, ettei ”lännen” mediajärjestelmä ollut valmistautunut Venäjän organisoimaan ja rahoittamaan valtaisaan disinformaatiohyökyyn. Se oli osoitus siitä, että Venäjä käytti läntisen maailman vapauksia hyökätäkseen niitä vastaan.

Asianlaidan paljastuttua etenkin kuluneina kolmena kuukautena suuri osa ulkomaisista toimittajista asettui avoimesti Ukrainan puolelle. Tämä johtui paitsi siitä, että maa oli joutunut provosoimattoman hyökkäyksen kohteeksi, myös siitä, että toimittajat ymmärsivät hyökkäyksen vaarantavan myös kaikki periaatteet ja arvot, joihin muun muassa median sananvapaus ja toimintavapaus perustuvat.

Ensi näkemältä tätä päätöstä voitaisiin pitää toimittajayhteisön ”askeleena taaksepäin” puolueettomana pysymisen suhteen, mutta kuinka ”objektiivisesti” tai ”puolueettomasti” voidaan kuvata raiskaajia ja näiden uhreja. Tämä sota on osoittanut muita tilanteita selvemmin, että ”objektiivisen välimatkan” säilyttäminen uhrin ja rikoksentekijän välillä kääntyy aina jälkimmäisen hyväksi.

Dilemmana oli myös valinta puolueettomuuden ja moraalisuuden välillä. Saattaa vaikuttaa erikoiselta, että tämä dilemma koskee monia suuriakin mediayhtiöitä. Kyse on myös siitä, onko Eurooppa – sellaisena kuin ainakin ukrainalaiset sen mieltävät – valmistautunut puolustamaan vapauksiaan, vaikka se edellyttäisi näiden vapauksien mahdollisten loukkausten tiukempaa valvontaa.

Ukrainan yhteiskunta ja erityisesti ukrainalaiset toimittajat ovat kuluneina kahdeksana vuotena olleet tietoisia siitä, että Venäjän federaatio – ja tästä lähin mikä tahansa eurooppalaisia periaatteita ja arvoja vastaan vehkeilevä valta – uskoo, että sananvapauttamme ja mediaa instituutiona voidaan käyttää sodan välineenä – meitä vastaan.

Ukrainaan kohdistuneesta sotilaallisesta hyökkäyksestä huolimatta ukrainalaisia on kuluneiden kahdeksan vuoden ajan pidetty ainakin osittain vastuullisina tilanteesta. Heitä pidettiin rikoksentekijöinä, vaikka he itse asiassa olivat uhreja. Tämän seurauksia nähtiin myös taistelukentällä, kun Venäjää vastaan ei asetettu moniakaan pakotteita ja aseiden toimitukset Ukrainaan viivästyivät. Tilanne näyttää nyt muuttuvan, kun toimittajat auttavat työllään paljastamaan Venäjän valtavia valheita, mutta myös siksi, että monet toimittajat ovat löytämässä uudelleen roolinsa yhteiskunnassa. Rooli ei ole selkärangattoman lähetin vaan yhteiskunnan keskushermoston, joka auttaa muun muassa vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseen: missä on hyvä ja missä on paha?

Kostas Onishenko

Kostas Onishenko on kreikkalainen toimittaja, joka työskentelee kreikkalaisten mediatalojen kirjeenvaihtajana Ukrainassa.